11–20 istumaannousua

Istumaannousut valkokankaalla

Elokuvalla on lyhennemerkki sisulle, ja istumaannousu on yksi sen suosikkirekvisiitoista. Sen lavastaminen ei maksa mitään, se luetaan välittömästi, ja se antaa ohjaajan näyttää hahmon päättävän muuttua ilman ainuttakaan repliikkiä. Aina kun elokuva haluaa saada sinut uskomaan, että joku kovettuu, nälkiintyy tai muuttuu vaarallisemmaksi, on hyvä mahdollisuus, että näet hänen jauhavan toistoja.

Harjoittelumontaasi on tämän luonnollinen koti. ”Rocky”-elokuvat rakensivat suuren osan identiteetistään Balboan valmiuteen kärsiä, ja ”Rocky IV” (1985) nojaa siihen voimakkaasti, leikaten Rockyn karujen latotreenien ja Ivan Dragon kiiltävien koneiden välillä. Viesti on suora ja tehokas: raaka tahto kylmää teknologiaa vastaan. ”Million Dollar Baby” (2004) käyttää samaa visuaalista kielioppia hiljaisemmin, antaen Maggien kasvavan voiman kuvata hänen muodonmuutostaan toiveikkaasta amatööristä oikeaksi taistelijaksi.

Sotilastarinat panevat liikkeen samanlaiseen työhön. ”An Officer and a Gentleman” (1982) vie Zack Mayon läpi rankan valintaohjelman, jossa fyysisestä rääkistä tulee hänen luonteensa sulatusuuni. ”G.I. Jane” (1997) terävöittää pointtia: Demi Mooren luutnantti O'Neil puskee läpi julman SEAL-tyylisen koulutuksen, ja jokainen toisto toimii samalla argumenttina sille, että hän kuuluu joukkoon.

Komedia rakastaa istumaannousua päinvastaisesta syystä. Se on luonnostaan hieman arvoton, pelkkiä punaisia kasvoja ja jännittyneitä niskoja, mikä tekee siitä täydellisen turhamaisuuden puhkaisemiseen. ”DodgeBall: A True Underdog Story” (2004) antaa Ben Stillerin keikaroivalle White Goodmanille sarjan järjettömiä, ylenpalttisia rutiineja, jotka paljastavat kuinka ontto hän on. ”The Princess Diaries” (2001) käsittelee sitä lempeämmin, käyttäen Mian kömpelöä liikuntatuntikamppailua korostamaan, kuinka ulkopuoliseksi hän tuntee itsensä äkillisessä uudessa elämässään.

Sitten on istumaannousu ikkunana hahmon mieleen. ”American Psycho” (2000) avautuu Patrick Batemanin kliiniseen aamurutiiniin, toistot taiteltuina kertomukseen tuotteista ja ulkonäöstä, kunnes kunto muuttuu vain yhdeksi hänen tyhjyytensä oireeksi. ”Fight Club” (1999) käyttää kovaa fyysistä harjoittelua osana hahmojensa yritystä tuntea taas jotain todellista.

Supersankari- ja toimintatarinat pitävät perinnettä yllä tyylikkäästi, Oliver Queenin lohitikastreeneistä sarjassa ”Arrow” Lara Croftin valjaisiin ripustettuihin temppuihin elokuvassa ”Tomb Raider” (2001). Mikään siitä ei oikeastaan koske vatsalihaksia. Valkokankaalla istumaannousu on lupaus siitä, että hahmo on valmis tekemään tylsän, kivuliaan työn, ja yleisö on oppinut lukemaan sen niin.